Erään lapsen kipu

Jokainen meistä toivoisi, ettei lapsen tarvitsisi kärsiä kivusta. Vanhemmat haluavat lapsilleen ehdottoman hyvää, kivutonta oloa ja leikin täyteistä lapsuutta. Mitä tehdään, kun lapsi on kipeä? Mennään lääkäriin? Entä jos vaiva jatkuu? Mennään uudelleen lääkäriin. Entä jos kahden vuoden ajan oireet ja kivut pahenevat? Minne sitten mennään? Eri lääkärille? Useiden pilleripurkkien ja asiantuntijalausuntoiden jälkeen edessäni seisoo väsyneen oloinen pieni poika, jonka selkä painunut kasaan ja näyttäisi, että hänen hartioillaan lepää taakka, joka on raskas kantaa.

Äiti on urhea, poika on urhea. Taustatiedoiksi kerrottakoon se, että lapsukainen putosi selälleen kerrossängystä ollessaan kahden vanha. Silloin sairaalaan mentäessä hän oli ambulanssissa tajuton ja veltto, mutta virkistyi sairaalassa. Tällä hetkellä poika on 8 - vuotias. Ennen aktiivisesti liikkunut lapsi kärsii kivuista liikkuessaan, saa kuumeen sekaisia kouristuskohtauksia, ei nuku öisin, on kadottanut ruokahalunsa sekä ihon tuntoaistimukset ovat vääristyneet. Ennen reipas poika saa raivareita. Hän jaksaa käyttäytyä koulussa hyvin, mutta iltaa kohden väsyessään hän käyttäytyy jopa pelottavasti perheenjäseniään kohtaan. Raivokohtauksen tulo on nähtävissä silmistä väsymyksenä, mutta kuinka pieni lapsi voisi sitä tunnistaa. Päänsäryt ovat kovat, mutta mihin lapsi sitä vertaisi. Kivun kuvaileminen on meille aikuisillekin vaikeaa. Miten pieni ala-astelainen siinä onnistuisi? Ehkäpä jotain kertoo se, että nielurisa leikkauksen jälkeen lapsi huutaa yöllä kipuaan, mutta kertoo kuitenkin tämän olevan pientä päänsärkyyn verrattuna.

Lapset seuraavat usein käsieni ohjausta kevyesti, keho on helposti muokattavissa. Tällä kertaa lasken käteni ristiluulle ja rintakehälle, mutta mitään ei tapahdu. Siirrän käteni ohimoille molemmin puolin ja pinnallisen faskian ja kudosten jännite on suunnaton. Kokeilen käsitellen muutamia faskiamanipulaation pisteitä. Totta se on, tuntoaistimuksia kivusta tai kireydestä ei ole. Kuitenkin pieni ihminen käsieni alla tuntuu kasaan kuroutuneelta mytyltä. Hän katsoo luottavaisesti kohti ja odottaa rauhassa seuraavaa askelta. Mitäs sitten? Häntä on vuosien saatossa tutkittu paljon. Miten tämä eroaisi edellisistä? Saisimmeko aikaan muutoksen, onko keho valmis ehdotukseen, jonka annan? Vai onko tämä vain yksi mielipide muiden joukkoon.

Päätän aloittaa tai itseasiassa hänen kehonsa ohjaa minut aloittamaan käsittelyn pään alueelta. Jännite helpottaa nopeasti käsieni alla. Kudos on helposti muovattava, niin kuin tavallisella lapsella. Tuntoaistimukset alkavat normalisoitua nopeasti ja kiputunto palaa. Etenen hitaasti rentouttaen vartaloa ja hieman raajoja. Niin paljon jää tehtäväksi, mutta niin paljon tapahtuu. Pojan noustessa seisomaan ryhti on suora. Pieni korjaus käsillä tuottaa halutun lopputuloksen. Lapsukainen on silmin nähden väsynyt. Ei se mitään, mitä muuta voisikaan olla. Jään jännityksellä odottamaan kuulumisia ja tässä ne ovat.

Äidin Facebook päivitys:

"Nyt kun minä tämän tänne kirjoitan niin, toivon ettei huomenna ole huono päivä. Meidän poika oli viime tiistaina yhdellä asiantuntijalla, tällä kertaa faskiamanipulaation tiimoilta. Poikaa hoidettiin vajaa puolitoista tuntia, jonka jälkeen meillä on syöty tasan yksi panadol eikä yhtään pronaxenia (mikä siis on ERITTÄIN vähän)! Meillä on nukuttu kokonaisia öitä yhtä lukuunottamatta, ennen meillä herättiin 5-25 kertaa yössä. Meillä on myös naurettu ja siedetty pettymyksiä. Toisaalta meillä on menty iltaisin 100 lasissa, ja iloisena ja jotenkin se tuntuu tässä vaiheessa aivan ihanalta, en ole edes raaskinut komentaa. Voisiko olla että yli kahden vuoden etsimisen jälkeen löytyi apu. Ja tästä kunnia meidän fysioterapeutille."