You seem to be hypermobile, do you know what that means? No. Do you know what kind of things can come with that? No.
Typical start, when talking first time with a patient who has hypermobility. Quite often they have been visiting so many heath care professionals because of musculoskeletal and other problems without having a long lasting effects. Hypermobility is frequently combined with sensitive personality, needs to perform well and many times these people are really take care about their family or school or work or everything. Under these circumstances symptoms are quite often ignored and put under the stress. "I'm just like this, always stressing things...I always have this pain with me...This headache is normal to me..." Of course these feelings are true, but your body is your own, your best friend, I hope. Life consists pieces, which are sometimes easy to fit and sometime really hard to handle. Awareness can be a great help when solving the puzzle. It is much more easier to put the right piece into the right place when you know what you are looking for. Good strategies are also really beneficial, with a really hard puzzle you should start from the corners and sides. I really know that from experience. If you are trying to do a tree in the middle of the puzzle, you have to have an idea what is your goal - what kind of tree you are doing. Otherwise your loose your nerves and it takes ages to solve the puzzle. Quite often these same principles works in our body. Become conscious of yourself, undestand and solve the puzzle you want - starting from the easiest pieces, maybe.
Is it a problem to be hypermobile? No. When the body in under control and the compensation patterns doesn't give you any pain or movement disorders. Situation is going to be problematic if pain is starting to affect your everyday life. At this point I have a permission to quote one of my patients email to my. Her example is just one amongst many others, but the message is clear. You have to search for the answer and then help yourself as much as you can, persistency is rewarded. Honor your best friend and solve your own puzzle with peace.
I can know work normally. I'm no longer thinking while I'm working that is it starting again and am I getting worse again. Is tomorrow going to be bad or even worse? I feel that nowadays I can concentrate when I'm working and I feel I can have new challenges in my life. Before the treatments and exercises I just hope that I can handle amongst the other people, I was coping so and so and my concentration was really poor. Tolerance to cope was bad and I really hated sitting behind the desk, althought standing wasn't any better choice.
Nowadays I can go to a concert and I don't have to think that my legs are killing me and ruining my experience of joy. My husband and children also are very happy about the situation because now I can do things with them. Before I was irritated so easily that I just couldn't do things with my family in my freetime. Now I know how much the pain was effecting to my life, I got used to pain and my limitations through years. I was thinking that this is who I am.
Before we met I was inspected by 2 general doctors, neurologists, physiatric and orthopedic medical doctors and couple of physiotherapists. And more to mention 3 chiropractics and few alternative medicine healers. The situation remained more or less the same and I lost my hope to get better, ever. There was so many years of pain and movement disorders behind me already.
Treament, learning and training process led my through thinking, what things has to be done, what I can do myself to my body. I just don't have that bad back which is giving me the limits. I understood that I have certain properties in me, which requires more care than "normal" body, I have hypermobility and I have to construct my body different way to be strong. I have to be really precise and remember to do things with thought!
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
lauantai 1. helmikuuta 2014
Yliliikkuvuus, Hypermobiliteetti; Palapelin puuttuva palanen
Sinulla on yliliikkuvuutta, onko joku joskus kertonut mitä se tarkoittaa? Ei. Tiedätkö mitä muuta siihen voi liittyä. En.
Tyyppillinen hoitokeskustelun aloitus. Ja vielä tyypillisempää on se, että asiakas hakeutuu hoitoon tuki- ja liikuntaelin ongelmien vuoksi, joita on hoidettu ja hoidettu ilman ratkaisua. Yliliikkuvuus kulkee usein käsi kädessä herkän persoonallisuuden, suorittamisen sekä muista huolehtimisen tarpeen kanssa. Näin ollen monet oireista peittyvät ja ohitetaan stressiin kuuluvana, "minä nyt vain olen tällainen" -kommenteilla. Se on toki tottakin. Kehosi on sinun omasi, ystäväsi toivon mukaan. Elämä muodostuu palasista, jotka on joko helppo sovittaa paikalleen tai välillä vähän vaikeammin hallittavia. Tietoisuus helpottaa palapelin tekoa, kun tiedät mitä palasta yrität toisen viereen on yleensä helpompi edetä. Tietty strategiakin on vaikeissa palapeleissä paikallaan, kuten esimerkiksi nurkista ja reunoista aloittaminen. Minä jos joku sen tiedän. Palapelin keskellä olevan puun rakentaminen voi käydä tuskallisen työlääksi, jos ei ole pienintäkään ajatusta siitä mitä on tavoittelemassa. Näin toimii kehokin. Tule tietoiseksi, ymmärrä ja toteuta haluamasi palapeli - pienestä aloittaen.
Onko yliliikkuvuus siis ongelma? Ei. Silloin, kun kehon käyttö on hallittua ja kompensaatiomallit eivät aiheuta kipuja tai muita toiminnan häiriöitä kehossa. Ongelmaksi tilanne muodostuu, jos kivut alkavat häiritä normaalia arkea ja jaksamista. Tähän kohtaan saan lainata erään asiakkaani tekstiä hänen omasta palapelistään. Hänen esimerkkinsä on yksi monien joukossa, mutta kertoo juuri sen mitä on mahdollista saavuttaa hoidoilla sekä omalla sitkeällä työllä. Tässä kohtaa yliliikkuvuus on se ystävä, josta on syytä pitää hyvää huolta! Kaunis palapeli.
Muun muassa työni sujuu nyt normaalisti. Koskaan en työpäivän aikana enää mieti, että taasko "se" pahenee ja onkohan huominenkin päivä paha vai tuleeko siitä edes kohtuullinen. Koen nyt, että pystyn kehittymään työssäni ja toivon/suunnittelen myös uusien haasteiden hankkimista. Ennen kuin sain hoitojesi ja harjoittelun kautta tilanteeni paranemaan ja vakiintumaan hyväksi, lähinnä toivoin että pärjään muiden mukana, vaikka keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni työnkin suhteen olivat kehnot. Inhosin välillä sitä pakkoistumista, vaikka seisominen ei olisi ollut yhtään sen parempi vaihtoehto.
Nykyään ei tarvitse miettiä vaikka konserttiin lähtiessä, että tuleekohan tästä kivaa vai ovatko jalkasäryt sellaiset, että ne vievät nautinnon ja saavat vain ajattelemaan kotiinmenoa. Vapaa-ajan asioista pystyy ihan eri tavalla nauttimaan ja niitä uskaltaa suunnitella paremmin, koska ei tarvitse ajatella sitä, että huonolla tuurilla kipeät jalat pilaavat kaiken. Kotona puolison ja lasten kanssakin sujuu nyt todella hyvin, kun ennen olin usein lyhytpinnainen enkä oikein halunnut sitä enkä tätä, enkä jaksanut. Kyllähän kipu vetää ihmisen kireäksi ja vaikka kipua oppii tottumisen kautta sietämään, ei ihminen ole parhaimmillaan silloin kun hän koko ajan sietää jotakin.
Ennen sinua minua olivat tutkineet yleislääkärien lisäksi kaksi eri neurologia, fysiatri, ortopedi, muutama fysioterapeuttikin. Ai niin ja kolme kiropraktikkoa ja pari eri kansanparantajan tyyppistä hahmoa. Kenelläkään näistä ei ollut mitään pysyvästi tilannetta parantavia toimintaehdotuksia. Vääriä diagnoosiehdotuksia kylläkin. Eipä minulla kauheasti ollut uskoa siihen, että jotakin parantavaa voisi olla olemassa, koska kuuteen vuoteen kukaan ei ollut keksinyt mitään.
Hoito-, treenaus- ja oppimisprosessin kautta olen ymmärtänyt, miten paljon itse pystyn muokkaamaan kehoani ja sen toimintaa. Ettei minulla vain "ole" surkea selkä, joka määrää minulle puitteet joissa voin - tai en voi - toimia. Vaan että selässäni on tiettyjä ominaisuuksia ja sen lisäksi minulla on yliliikkuvuutta, ja näistä asioista johtuu, että minun on rakennettava kehoni kestämään ja käytettävä sitä vähän huolellisemmin kuin useimpien muiden.
Tyyppillinen hoitokeskustelun aloitus. Ja vielä tyypillisempää on se, että asiakas hakeutuu hoitoon tuki- ja liikuntaelin ongelmien vuoksi, joita on hoidettu ja hoidettu ilman ratkaisua. Yliliikkuvuus kulkee usein käsi kädessä herkän persoonallisuuden, suorittamisen sekä muista huolehtimisen tarpeen kanssa. Näin ollen monet oireista peittyvät ja ohitetaan stressiin kuuluvana, "minä nyt vain olen tällainen" -kommenteilla. Se on toki tottakin. Kehosi on sinun omasi, ystäväsi toivon mukaan. Elämä muodostuu palasista, jotka on joko helppo sovittaa paikalleen tai välillä vähän vaikeammin hallittavia. Tietoisuus helpottaa palapelin tekoa, kun tiedät mitä palasta yrität toisen viereen on yleensä helpompi edetä. Tietty strategiakin on vaikeissa palapeleissä paikallaan, kuten esimerkiksi nurkista ja reunoista aloittaminen. Minä jos joku sen tiedän. Palapelin keskellä olevan puun rakentaminen voi käydä tuskallisen työlääksi, jos ei ole pienintäkään ajatusta siitä mitä on tavoittelemassa. Näin toimii kehokin. Tule tietoiseksi, ymmärrä ja toteuta haluamasi palapeli - pienestä aloittaen.
Onko yliliikkuvuus siis ongelma? Ei. Silloin, kun kehon käyttö on hallittua ja kompensaatiomallit eivät aiheuta kipuja tai muita toiminnan häiriöitä kehossa. Ongelmaksi tilanne muodostuu, jos kivut alkavat häiritä normaalia arkea ja jaksamista. Tähän kohtaan saan lainata erään asiakkaani tekstiä hänen omasta palapelistään. Hänen esimerkkinsä on yksi monien joukossa, mutta kertoo juuri sen mitä on mahdollista saavuttaa hoidoilla sekä omalla sitkeällä työllä. Tässä kohtaa yliliikkuvuus on se ystävä, josta on syytä pitää hyvää huolta! Kaunis palapeli.
Muun muassa työni sujuu nyt normaalisti. Koskaan en työpäivän aikana enää mieti, että taasko "se" pahenee ja onkohan huominenkin päivä paha vai tuleeko siitä edes kohtuullinen. Koen nyt, että pystyn kehittymään työssäni ja toivon/suunnittelen myös uusien haasteiden hankkimista. Ennen kuin sain hoitojesi ja harjoittelun kautta tilanteeni paranemaan ja vakiintumaan hyväksi, lähinnä toivoin että pärjään muiden mukana, vaikka keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni työnkin suhteen olivat kehnot. Inhosin välillä sitä pakkoistumista, vaikka seisominen ei olisi ollut yhtään sen parempi vaihtoehto.
Nykyään ei tarvitse miettiä vaikka konserttiin lähtiessä, että tuleekohan tästä kivaa vai ovatko jalkasäryt sellaiset, että ne vievät nautinnon ja saavat vain ajattelemaan kotiinmenoa. Vapaa-ajan asioista pystyy ihan eri tavalla nauttimaan ja niitä uskaltaa suunnitella paremmin, koska ei tarvitse ajatella sitä, että huonolla tuurilla kipeät jalat pilaavat kaiken. Kotona puolison ja lasten kanssakin sujuu nyt todella hyvin, kun ennen olin usein lyhytpinnainen enkä oikein halunnut sitä enkä tätä, enkä jaksanut. Kyllähän kipu vetää ihmisen kireäksi ja vaikka kipua oppii tottumisen kautta sietämään, ei ihminen ole parhaimmillaan silloin kun hän koko ajan sietää jotakin.
Ennen sinua minua olivat tutkineet yleislääkärien lisäksi kaksi eri neurologia, fysiatri, ortopedi, muutama fysioterapeuttikin. Ai niin ja kolme kiropraktikkoa ja pari eri kansanparantajan tyyppistä hahmoa. Kenelläkään näistä ei ollut mitään pysyvästi tilannetta parantavia toimintaehdotuksia. Vääriä diagnoosiehdotuksia kylläkin. Eipä minulla kauheasti ollut uskoa siihen, että jotakin parantavaa voisi olla olemassa, koska kuuteen vuoteen kukaan ei ollut keksinyt mitään.
Hoito-, treenaus- ja oppimisprosessin kautta olen ymmärtänyt, miten paljon itse pystyn muokkaamaan kehoani ja sen toimintaa. Ettei minulla vain "ole" surkea selkä, joka määrää minulle puitteet joissa voin - tai en voi - toimia. Vaan että selässäni on tiettyjä ominaisuuksia ja sen lisäksi minulla on yliliikkuvuutta, ja näistä asioista johtuu, että minun on rakennettava kehoni kestämään ja käytettävä sitä vähän huolellisemmin kuin useimpien muiden.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Pain of the one child
Everyone of us hope that our chidren don't have to suffer from pain. Every parent would like their children to have happy, joyful and playful childhood. What to do if your child is sick? Go to a doctor. What to do if the problems still continues? Go to a doctor, again. What if after two years of growing pain and symptoms it is getting even worse. Where to go? See another doctor? After many medications and professional opinions there is tired little boy in front of my. His back seems to be under heavy load, which is hard to carry.
The mother is brave, the boy is brave. Some background information for you. This little boy fell of his bed when he was two years old. In the ambulance when heading to the hospital he was unconsious, but in the hospital he got up quite fast and started to play. At the moment he is 8 years old. This boy has been active before, but now he is suffering enormous pain when cycling or walking. He suffers febrile convulsions, he doesn't sleep at nights, he has lost his appetite and the tactile sensations are altered. Before happy child, now aggressive child. He is concentrating well in the school, but when getting home the nightmare starts. Family members can see the fit of rage as a tiredness of his eyes, but how this little child could ever identify this kind of feeling. Headaches are almost too much to handle, but how can little boy compare it to anything? It is sometimes so hard also for adults to describe how do you feel. No wonder that it is mission impossible for a little boy. Maybe we can think something when the child is crying of pain after tonsil operation, but after that he says that this is nothing compared to his headaches.
Quite often it is easy to guide child's body, really light touch is enough. Body is still so adaptable. This time I rest my hands to the sacral bone and the rib cage. Nothing happens, no ability to guide. I move my hands to the temporalis area and I can feel the amount of the tension in the tissue, enormous. I try few fascial manipulation points and it is really true, that the boy doesn't feel any pain or tension. Although under my hand this little human being is like crumpled bundle. He is looking at me with trusting eyes and waiting for me to do something. What next? He has been under so many examinations in the past few years. Can we make the difference, can his body react the way I propose? Or is this only one more opion among the others.
I decide or better way to say it. He guides me to start the treatment from the head. Tension is easing quite fast under my hands, tissue is responding very adaptable way, like the normal child. Tactile sensations are coming back, now he starts to feel pain and tension. I'm treating slowly and relaxing the body and the extremities with fascial manipulation. There is still so much to do, but at the same time so much happens. When the boy is standing after the treatment the correction of the posture is easy, I just guide a little bit and he gets it. Little one is visible tired, but that is good. What else you can expect, after all this. After treatment I'm eagerly waiting the news and here they are...
Mother's facebook update:
"Now when I'm writing this I really hope that tomorrow is not a bad day. Our boy was treated last tuesday by one physiotherapist, this time fascial manipulation. He was treated over one hour and after that we have been taken only one panadol, no pronaxen (this is VERY little)! We have been sleeping well, only one night was little restless, before he was getting up 5-25 times per night. We have been laughing and tolerance of disappointments is back. Also he has been really enthousiastic and joyful, it feels so good that I don't want to spoil that joy. Could it be possible that after two years there is still hope. Credit goes to our own physiotherapist, who suggested this treatment."
The mother is brave, the boy is brave. Some background information for you. This little boy fell of his bed when he was two years old. In the ambulance when heading to the hospital he was unconsious, but in the hospital he got up quite fast and started to play. At the moment he is 8 years old. This boy has been active before, but now he is suffering enormous pain when cycling or walking. He suffers febrile convulsions, he doesn't sleep at nights, he has lost his appetite and the tactile sensations are altered. Before happy child, now aggressive child. He is concentrating well in the school, but when getting home the nightmare starts. Family members can see the fit of rage as a tiredness of his eyes, but how this little child could ever identify this kind of feeling. Headaches are almost too much to handle, but how can little boy compare it to anything? It is sometimes so hard also for adults to describe how do you feel. No wonder that it is mission impossible for a little boy. Maybe we can think something when the child is crying of pain after tonsil operation, but after that he says that this is nothing compared to his headaches.
Quite often it is easy to guide child's body, really light touch is enough. Body is still so adaptable. This time I rest my hands to the sacral bone and the rib cage. Nothing happens, no ability to guide. I move my hands to the temporalis area and I can feel the amount of the tension in the tissue, enormous. I try few fascial manipulation points and it is really true, that the boy doesn't feel any pain or tension. Although under my hand this little human being is like crumpled bundle. He is looking at me with trusting eyes and waiting for me to do something. What next? He has been under so many examinations in the past few years. Can we make the difference, can his body react the way I propose? Or is this only one more opion among the others.
I decide or better way to say it. He guides me to start the treatment from the head. Tension is easing quite fast under my hands, tissue is responding very adaptable way, like the normal child. Tactile sensations are coming back, now he starts to feel pain and tension. I'm treating slowly and relaxing the body and the extremities with fascial manipulation. There is still so much to do, but at the same time so much happens. When the boy is standing after the treatment the correction of the posture is easy, I just guide a little bit and he gets it. Little one is visible tired, but that is good. What else you can expect, after all this. After treatment I'm eagerly waiting the news and here they are...
Mother's facebook update:
"Now when I'm writing this I really hope that tomorrow is not a bad day. Our boy was treated last tuesday by one physiotherapist, this time fascial manipulation. He was treated over one hour and after that we have been taken only one panadol, no pronaxen (this is VERY little)! We have been sleeping well, only one night was little restless, before he was getting up 5-25 times per night. We have been laughing and tolerance of disappointments is back. Also he has been really enthousiastic and joyful, it feels so good that I don't want to spoil that joy. Could it be possible that after two years there is still hope. Credit goes to our own physiotherapist, who suggested this treatment."
Erään lapsen kipu
Jokainen meistä toivoisi, ettei lapsen tarvitsisi kärsiä kivusta. Vanhemmat haluavat lapsilleen ehdottoman hyvää, kivutonta oloa ja leikin täyteistä lapsuutta. Mitä tehdään, kun lapsi on kipeä? Mennään lääkäriin? Entä jos vaiva jatkuu? Mennään uudelleen lääkäriin. Entä jos kahden vuoden ajan oireet ja kivut pahenevat? Minne sitten mennään? Eri lääkärille? Useiden pilleripurkkien ja asiantuntijalausuntoiden jälkeen edessäni seisoo väsyneen oloinen pieni poika, jonka selkä painunut kasaan ja näyttäisi, että hänen hartioillaan lepää taakka, joka on raskas kantaa.
Äiti on urhea, poika on urhea. Taustatiedoiksi kerrottakoon se, että lapsukainen putosi selälleen kerrossängystä ollessaan kahden vanha. Silloin sairaalaan mentäessä hän oli ambulanssissa tajuton ja veltto, mutta virkistyi sairaalassa. Tällä hetkellä poika on 8 - vuotias. Ennen aktiivisesti liikkunut lapsi kärsii kivuista liikkuessaan, saa kuumeen sekaisia kouristuskohtauksia, ei nuku öisin, on kadottanut ruokahalunsa sekä ihon tuntoaistimukset ovat vääristyneet. Ennen reipas poika saa raivareita. Hän jaksaa käyttäytyä koulussa hyvin, mutta iltaa kohden väsyessään hän käyttäytyy jopa pelottavasti perheenjäseniään kohtaan. Raivokohtauksen tulo on nähtävissä silmistä väsymyksenä, mutta kuinka pieni lapsi voisi sitä tunnistaa. Päänsäryt ovat kovat, mutta mihin lapsi sitä vertaisi. Kivun kuvaileminen on meille aikuisillekin vaikeaa. Miten pieni ala-astelainen siinä onnistuisi? Ehkäpä jotain kertoo se, että nielurisa leikkauksen jälkeen lapsi huutaa yöllä kipuaan, mutta kertoo kuitenkin tämän olevan pientä päänsärkyyn verrattuna.
Lapset seuraavat usein käsieni ohjausta kevyesti, keho on helposti muokattavissa. Tällä kertaa lasken käteni ristiluulle ja rintakehälle, mutta mitään ei tapahdu. Siirrän käteni ohimoille molemmin puolin ja pinnallisen faskian ja kudosten jännite on suunnaton. Kokeilen käsitellen muutamia faskiamanipulaation pisteitä. Totta se on, tuntoaistimuksia kivusta tai kireydestä ei ole. Kuitenkin pieni ihminen käsieni alla tuntuu kasaan kuroutuneelta mytyltä. Hän katsoo luottavaisesti kohti ja odottaa rauhassa seuraavaa askelta. Mitäs sitten? Häntä on vuosien saatossa tutkittu paljon. Miten tämä eroaisi edellisistä? Saisimmeko aikaan muutoksen, onko keho valmis ehdotukseen, jonka annan? Vai onko tämä vain yksi mielipide muiden joukkoon.
Päätän aloittaa tai itseasiassa hänen kehonsa ohjaa minut aloittamaan käsittelyn pään alueelta. Jännite helpottaa nopeasti käsieni alla. Kudos on helposti muovattava, niin kuin tavallisella lapsella. Tuntoaistimukset alkavat normalisoitua nopeasti ja kiputunto palaa. Etenen hitaasti rentouttaen vartaloa ja hieman raajoja. Niin paljon jää tehtäväksi, mutta niin paljon tapahtuu. Pojan noustessa seisomaan ryhti on suora. Pieni korjaus käsillä tuottaa halutun lopputuloksen. Lapsukainen on silmin nähden väsynyt. Ei se mitään, mitä muuta voisikaan olla. Jään jännityksellä odottamaan kuulumisia ja tässä ne ovat.
Äidin Facebook päivitys:
"Nyt kun minä tämän tänne kirjoitan niin, toivon ettei huomenna ole huono päivä. Meidän poika oli viime tiistaina yhdellä asiantuntijalla, tällä kertaa faskiamanipulaation tiimoilta. Poikaa hoidettiin vajaa puolitoista tuntia, jonka jälkeen meillä on syöty tasan yksi panadol eikä yhtään pronaxenia (mikä siis on ERITTÄIN vähän)! Meillä on nukuttu kokonaisia öitä yhtä lukuunottamatta, ennen meillä herättiin 5-25 kertaa yössä. Meillä on myös naurettu ja siedetty pettymyksiä. Toisaalta meillä on menty iltaisin 100 lasissa, ja iloisena ja jotenkin se tuntuu tässä vaiheessa aivan ihanalta, en ole edes raaskinut komentaa. Voisiko olla että yli kahden vuoden etsimisen jälkeen löytyi apu. Ja tästä kunnia meidän fysioterapeutille."
Äiti on urhea, poika on urhea. Taustatiedoiksi kerrottakoon se, että lapsukainen putosi selälleen kerrossängystä ollessaan kahden vanha. Silloin sairaalaan mentäessä hän oli ambulanssissa tajuton ja veltto, mutta virkistyi sairaalassa. Tällä hetkellä poika on 8 - vuotias. Ennen aktiivisesti liikkunut lapsi kärsii kivuista liikkuessaan, saa kuumeen sekaisia kouristuskohtauksia, ei nuku öisin, on kadottanut ruokahalunsa sekä ihon tuntoaistimukset ovat vääristyneet. Ennen reipas poika saa raivareita. Hän jaksaa käyttäytyä koulussa hyvin, mutta iltaa kohden väsyessään hän käyttäytyy jopa pelottavasti perheenjäseniään kohtaan. Raivokohtauksen tulo on nähtävissä silmistä väsymyksenä, mutta kuinka pieni lapsi voisi sitä tunnistaa. Päänsäryt ovat kovat, mutta mihin lapsi sitä vertaisi. Kivun kuvaileminen on meille aikuisillekin vaikeaa. Miten pieni ala-astelainen siinä onnistuisi? Ehkäpä jotain kertoo se, että nielurisa leikkauksen jälkeen lapsi huutaa yöllä kipuaan, mutta kertoo kuitenkin tämän olevan pientä päänsärkyyn verrattuna.
Lapset seuraavat usein käsieni ohjausta kevyesti, keho on helposti muokattavissa. Tällä kertaa lasken käteni ristiluulle ja rintakehälle, mutta mitään ei tapahdu. Siirrän käteni ohimoille molemmin puolin ja pinnallisen faskian ja kudosten jännite on suunnaton. Kokeilen käsitellen muutamia faskiamanipulaation pisteitä. Totta se on, tuntoaistimuksia kivusta tai kireydestä ei ole. Kuitenkin pieni ihminen käsieni alla tuntuu kasaan kuroutuneelta mytyltä. Hän katsoo luottavaisesti kohti ja odottaa rauhassa seuraavaa askelta. Mitäs sitten? Häntä on vuosien saatossa tutkittu paljon. Miten tämä eroaisi edellisistä? Saisimmeko aikaan muutoksen, onko keho valmis ehdotukseen, jonka annan? Vai onko tämä vain yksi mielipide muiden joukkoon.
Päätän aloittaa tai itseasiassa hänen kehonsa ohjaa minut aloittamaan käsittelyn pään alueelta. Jännite helpottaa nopeasti käsieni alla. Kudos on helposti muovattava, niin kuin tavallisella lapsella. Tuntoaistimukset alkavat normalisoitua nopeasti ja kiputunto palaa. Etenen hitaasti rentouttaen vartaloa ja hieman raajoja. Niin paljon jää tehtäväksi, mutta niin paljon tapahtuu. Pojan noustessa seisomaan ryhti on suora. Pieni korjaus käsillä tuottaa halutun lopputuloksen. Lapsukainen on silmin nähden väsynyt. Ei se mitään, mitä muuta voisikaan olla. Jään jännityksellä odottamaan kuulumisia ja tässä ne ovat.
Äidin Facebook päivitys:
"Nyt kun minä tämän tänne kirjoitan niin, toivon ettei huomenna ole huono päivä. Meidän poika oli viime tiistaina yhdellä asiantuntijalla, tällä kertaa faskiamanipulaation tiimoilta. Poikaa hoidettiin vajaa puolitoista tuntia, jonka jälkeen meillä on syöty tasan yksi panadol eikä yhtään pronaxenia (mikä siis on ERITTÄIN vähän)! Meillä on nukuttu kokonaisia öitä yhtä lukuunottamatta, ennen meillä herättiin 5-25 kertaa yössä. Meillä on myös naurettu ja siedetty pettymyksiä. Toisaalta meillä on menty iltaisin 100 lasissa, ja iloisena ja jotenkin se tuntuu tässä vaiheessa aivan ihanalta, en ole edes raaskinut komentaa. Voisiko olla että yli kahden vuoden etsimisen jälkeen löytyi apu. Ja tästä kunnia meidän fysioterapeutille."
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Touching
My job is to touch people. I love my job. Do I love touching? Yes. Although it is not always easy, on the contrary. Information, that can be gathered through touching is enormous. Last couple of days I have been thinking touching a lot. At the same time when I'm learning more about myself I'm educating my sense to touch to be as diverse as possible. It feels that this sense can be evolved to eternity. In Gil Hedley's dissection course I saw and experienced what can be physically touched. After this very concrete experience I feel expanding variation of my touch and the mental growing with it. You can see a lot of things in the dead body and much more in the living body. When I'm treating a horse its body tells which way to go, humans can tell their story more precisely with words. Connection between the past and present is intriguing. What is your body telling about you?
People are coming to see me and they want me to touch, heal, fix, make them better, do something. Expectations are quite often high. In a way because of my occupation I have a permission to touch people before I really know them. How does it feels to let someone you don't know to touch you? How much you can help with your touch and hands? What are people ready to do by themselves? If somebody wants to get better there should be willingness to change something, develop and think. Why I am in the point that I really need help now? With children and animals it is natural to touch with your hands, they are open and guiding my hands in the right direction. Adults can say that I don't want you to touch my calves, thigh area, pectoral muscles etc. Why, what is the reason? On the contrary some people are saying that I'm always wanted to someone touch my upperneck, head, gluteals and so on. There seems to be so much inner wisdom in us, if you stop and listen for a while.
Under my hand I can feel the skin, my touch is deepening, widening and following the tensional points of the body. I feel that touching is the dialogue, how deep I can go and what are the areas that need to be touched. Learning is part of life and the progress in your occupation is premise for you to success and keep on working. Your hands are becoming stronger with knowledge. Luigi Stecco is saying that Manus Sapiens potens est, knowledgeable hand is potent. When he is speaking you can see the inspiration in his eyes, the desire to help and joy of teaching. When I'm looking this gentleman I understand people who love their job. It is not just a job, it is life.
Why I'm thinking touching more now than before. It has been my job 13 years already. I was sitting and watching my students when they were learning how to touch. The moment when somebody understands that you can chance something with your touch is magical. In that moment there is same time fear, joy and relaxation. It is a priviledge to be a part of this kind of journey in someone's life. When I'm seeing it I really want to touch and to be touched. It feels good and it confirms that the journey continues.
People are coming to see me and they want me to touch, heal, fix, make them better, do something. Expectations are quite often high. In a way because of my occupation I have a permission to touch people before I really know them. How does it feels to let someone you don't know to touch you? How much you can help with your touch and hands? What are people ready to do by themselves? If somebody wants to get better there should be willingness to change something, develop and think. Why I am in the point that I really need help now? With children and animals it is natural to touch with your hands, they are open and guiding my hands in the right direction. Adults can say that I don't want you to touch my calves, thigh area, pectoral muscles etc. Why, what is the reason? On the contrary some people are saying that I'm always wanted to someone touch my upperneck, head, gluteals and so on. There seems to be so much inner wisdom in us, if you stop and listen for a while.
Under my hand I can feel the skin, my touch is deepening, widening and following the tensional points of the body. I feel that touching is the dialogue, how deep I can go and what are the areas that need to be touched. Learning is part of life and the progress in your occupation is premise for you to success and keep on working. Your hands are becoming stronger with knowledge. Luigi Stecco is saying that Manus Sapiens potens est, knowledgeable hand is potent. When he is speaking you can see the inspiration in his eyes, the desire to help and joy of teaching. When I'm looking this gentleman I understand people who love their job. It is not just a job, it is life.
Why I'm thinking touching more now than before. It has been my job 13 years already. I was sitting and watching my students when they were learning how to touch. The moment when somebody understands that you can chance something with your touch is magical. In that moment there is same time fear, joy and relaxation. It is a priviledge to be a part of this kind of journey in someone's life. When I'm seeing it I really want to touch and to be touched. It feels good and it confirms that the journey continues.
lauantai 5. lokakuuta 2013
Kosketus
Työni on koskettaa käsillä. Rakastan työtäni. Rakastanko siis koskettamista? Kyllä. Aina se ei ole helppoa, päinvastoin. Informaatio, joka koskettamisen kautta on mahdollista saada on valtava. Parin viime päivän aikana olen miettinyt käsillä koskettamista erityisen paljon. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä monipuolisemmaksi koen koskettamiseni muuttuvan. Tuntuu, että herkkyyttä on mahdollista kehittää äärettömiin. Ruumiin avauskurssilla Skotlannissa näin ja koin mitä voin fyysisesti koskettaa. Niinkin konkreettisen kokemuksen jälkeen koen olevani henkisesti valmiimpi hoitamaan käsilläni. Kuollut ihminen voi kertoa kehollaan paljon, elävä toki vielä paljon enemmän. Hoidettavan eläimen keho kertoo paljon, ihminen voi kertoa historiansa sanoilla tarkemmin. Yhteys eletyn elämän ja nykyhetken välillä on kiehtova. Mitä kehosi kertoo sinusta?
Ihminen, jonka työssäni kohtaan tulee luokseni, jotta koskettaisin, parantaisin, korjaisin, auttaisin, tekisin jotain. Odotukset ovat usein suuret. Tavallaan minulle on annettu ammattini puolesta lupa koskea ennenkuin tunnen ihmistä. Miltä tuntuu antaa sellaisen ihmisen koskea, jota et vielä täysin tunne? Mihin kosketuksella on mahdollista päästä? Mihin ihminen on itse valmis? Jos haluaa saada apua on oltava valmis muuttumaan, kehittymään ja ajattelemaan. Miksi olen joutunut siihen pisteeseen, että tarvitsen apua nyt? Lasten ja eläinten hoitaminen käsillä on luontevaa, he suorastaan imevät kosketuksen suomaa voimaa ja ohjaavat käsiä oikeaan suuntaan. Aikuiset saattavat todeta, että minua ei sitten saa koskea ristiluulle, pohkeisiin, reisiin tai vastaaviin kehon osiin. Mielenkiintoni on herätetty heti, miksipä ei? Monet toki kommentoivat, että olen toivonutkin jonkun hoitavan yläniskaa, päätä, pakaroita ja niin edelleen. Meissä tuntuu olevan varsin paljon sisäistä viisautta, jos sitä pysähtyy kuuntelemaan.
Käteni alla on iho, kosketukseni laajenee ja syvenee kehon jännitteitä seuraten. Jännitepisteiden kautta on mahdollista päästä vaikuttamaan kehossa syvällekin. Koskettamisen koen vuoropuheluna, kuinka syvälle voin mennä ja mitkä alueet sinussa tarvitsevat kosketusta. Oppiminen on osa elämää ja kehittyminen ammatissa edellytys jaksamiselle ja onnistumisille. Hoitava käsi tuntuu muuttuvan vahvemmaksi tiedon myötä. Faskiamanipulaation kehittäjä Luigi Stecco toteaa Manus Sapiens potens est, Knowleable hand is potent. Hänen puhuessaan italiaksi menetelmästään silmissä tuikkii kehittämisen palo, auttamisen halu ja opettamisen ilo. Tuota yli 60- vuotiasta herrasmiestä katsoessaan ymmärtää niitä, jotka rakastavat työtään. Silloin työ ei ole vain työ vaan todellakin elämä.
Miksi ajattelin koskettamista nyt enemmän kuin ennen? Onhan se ollut työtäni ja elämääni jo 13 vuotta. Tarvitsin siihen hetken, että katsoin koulutettavieni tapaa koskettaa. Hetki, jolloin joku ymmärtää kosketuksella saavansa aikaan jotain erilaista on maaginen. Tavallaan huoneessa sillä hetkellä leijuu yhtäaikaa pelkoa, onnistumista ja rentoutumista. Sen seuraaminen ja avustaminen oli etuoikeus. Sen näkeminen saa itseni haluamaan kosketusta ja koskettamista. Hyvä niin, kehittyminen ei pysähdy.
Ihminen, jonka työssäni kohtaan tulee luokseni, jotta koskettaisin, parantaisin, korjaisin, auttaisin, tekisin jotain. Odotukset ovat usein suuret. Tavallaan minulle on annettu ammattini puolesta lupa koskea ennenkuin tunnen ihmistä. Miltä tuntuu antaa sellaisen ihmisen koskea, jota et vielä täysin tunne? Mihin kosketuksella on mahdollista päästä? Mihin ihminen on itse valmis? Jos haluaa saada apua on oltava valmis muuttumaan, kehittymään ja ajattelemaan. Miksi olen joutunut siihen pisteeseen, että tarvitsen apua nyt? Lasten ja eläinten hoitaminen käsillä on luontevaa, he suorastaan imevät kosketuksen suomaa voimaa ja ohjaavat käsiä oikeaan suuntaan. Aikuiset saattavat todeta, että minua ei sitten saa koskea ristiluulle, pohkeisiin, reisiin tai vastaaviin kehon osiin. Mielenkiintoni on herätetty heti, miksipä ei? Monet toki kommentoivat, että olen toivonutkin jonkun hoitavan yläniskaa, päätä, pakaroita ja niin edelleen. Meissä tuntuu olevan varsin paljon sisäistä viisautta, jos sitä pysähtyy kuuntelemaan.
Käteni alla on iho, kosketukseni laajenee ja syvenee kehon jännitteitä seuraten. Jännitepisteiden kautta on mahdollista päästä vaikuttamaan kehossa syvällekin. Koskettamisen koen vuoropuheluna, kuinka syvälle voin mennä ja mitkä alueet sinussa tarvitsevat kosketusta. Oppiminen on osa elämää ja kehittyminen ammatissa edellytys jaksamiselle ja onnistumisille. Hoitava käsi tuntuu muuttuvan vahvemmaksi tiedon myötä. Faskiamanipulaation kehittäjä Luigi Stecco toteaa Manus Sapiens potens est, Knowleable hand is potent. Hänen puhuessaan italiaksi menetelmästään silmissä tuikkii kehittämisen palo, auttamisen halu ja opettamisen ilo. Tuota yli 60- vuotiasta herrasmiestä katsoessaan ymmärtää niitä, jotka rakastavat työtään. Silloin työ ei ole vain työ vaan todellakin elämä.
Miksi ajattelin koskettamista nyt enemmän kuin ennen? Onhan se ollut työtäni ja elämääni jo 13 vuotta. Tarvitsin siihen hetken, että katsoin koulutettavieni tapaa koskettaa. Hetki, jolloin joku ymmärtää kosketuksella saavansa aikaan jotain erilaista on maaginen. Tavallaan huoneessa sillä hetkellä leijuu yhtäaikaa pelkoa, onnistumista ja rentoutumista. Sen seuraaminen ja avustaminen oli etuoikeus. Sen näkeminen saa itseni haluamaan kosketusta ja koskettamista. Hyvä niin, kehittyminen ei pysähdy.
Tilaa:
Kommentit (Atom)